Voihan sosionomi opinnot..

Hauskaa lauantaita ihmiset!
Tai toivottavasti teillä on hauskempi lauantai kun tämä mun, mut pakko näitä koulutehtäviäkin joskus on tehdä. Vaikka sitten näin lauantai iltana. Huoh.. Sentään rakas kissani on seuranani taasen muutaman päivän ajan.
Onneksi sentään koko lauantaita en koululle ole uhrannut, aamulla kummini kävi ensiksi miehensä kanssa kahvilla luonani, sitten päivällä teimme Jussin kanssa vaatekaapin inventaariota. Ja voi apua, miten paljon mulla onkaan noita vaatteita! Inventaario jäi vielä kesken, sitä olisikin tarkoitus jatkaa huomenna.

Kiti<3

Kuitenkin vielä illasta kävimme Virtasalmella, Jennan haudalla ja isovanhempien luona kahvilla. En ymmärrä miten mulla voi vieläkin olla näin kova ikävä Jennaa, onhan hän ollut jo kaks ja puol vuotta enkelinä. Mutta silti, yhä edelleenkin sydämmeen sattuu ja meinaa itkettää kun sitä ihmistä muistelee. No, kaippa tämä ikävä muuttaa muotoaan ja helpottaa vielä jokin päivä..
Ja virtasalmen reissu veti mieleni taas matalaksi, tällä hetkellä olo on jälleen hyvin synkeä. Pari päivää mieliala oli jo korkeammalla, onneksi. Onneksi fiilistä myös helpottaa se tieto että viikon päästä istuskellaa Jussin kanssa palmujen alla, kaukana huolista, murheista ja stressistä.
Mutta jotta viikon päästä voi rentoutua, pitää nyt palata kouluhommien pariin ja jaksaa keskittyä päihdetehtävään. Vaikka enemmän mua houkuttelisi ihan mikä tahansa muu homma, esimerkiksi uuden tatuoinnin suunnittelu. ;)

-Ida

Minun tarinani, osa 3.

yksi lukuisista dieettisuunnitelmista

Osa 1: http://mmylifemmy.blogspot.fi/2014/06/minun-tarinani-osa-1.html
Osa 2: http://mmylifemmy.blogspot.fi/2014/07/minun-tarina-osa-2.html

Loman kilojen karistus operaatio jatkuikin hulluna koko loppu vuoden. Paastoamisen ja liikkumisen lisäksi aloin jossai lokakuun loppu puolella saamaan bulimiakohtauksia. Olin niin nälkäinen paastoamisesta,että menin suunnilleen kerran tai pari viikkoon kauppaan, ostin hirveän läjän herkkuja ja mässäsin ne napaani tosi nopeasti. Sitten iski hirveä morkkis ja työnsin sormet, kynän tai ihan mitä vaan kurkkuun jotta oksensin. Ja en suostunut lopettamaan oksennusta ennen kuin olin varmasti tyhjä. Nämä bulimia kohtaukset jatkui tasaisen epätasaisesti pitkin syksyä, aina tän vuoden maaliskuulle asti.
Syksyn aikana painoni vain tippui, olin jo selvästi alipainoinen ja vaatteet roikkuivat päälläni. Vedin energiatasoni jopa niin alhaisiksi että meinasin monesti pyörtyä marras-joulukuun aikana. Pahin oli kun meinasin pikkusiskoni jouljuhlassa menettää tajuni, siinä vaiheessa äitikin huolestui ihan tosissaan. Ja edelleen sain kuulla pitkin syksyä ihmisiltä kommentteja, jotka sairaalla tavalla tuottivat mielihyvää, vaikka ihmiset olivat vain huolissaan. Ja aiheesta olivatkin. Perustin tän blogin marraskuun alussa, sillon tää oli sairas anoreksia blogi jossa kerroin laihtumisestani, dieettivinkkejä ja mittaustuloksiani jne. Sen enempää en nyt aio raottaa teille blogini alkuaikojen teksteistä, mutta ne kaikki ovat tallessa ja vielä jonain päivänä teen kokonaan oman postauksen, jossa jaan pätkiä näistä sairaista teksteistä. Vielä en ole tarpeeksi vahva siihen, mutta kuvia viime syksyltä saatte nyt. (Tosin näidenkin julkistaminen pelottaa..)

Ylärivin kuvat marraskuulta, alarivi joulukuulta.

Painoni kävi joulukuun puolessa välin anoreksian puolella, sitten tuli pikkujoulukausi ja joulu, tämä nosti painoani pari kiloa. Ja tottakai minä siitä sitten masennuin, ja aloitin tammikuussa uuden vuoden dieetin, kiristin vyötäni miljoonannen kerran ja piiskasin itseni jälleen kestämykseni äärirajoille. Aloitin tammikuun lopussa työt kuoppakankaan ala-asteella avustajana, tämä tarkoitti pakollista ruokailua vähintään kerran päivään ja silloin tällöin pakollisia pullakakkuhetkiä opettajien huoneessa. Paitsi että muutaman kerran kevään aikana jätin koululounaan väliin, aina hyvällä tekosyyllä, joko lääkärin tai hammaslääkärin vedoten.

Helmikuu 2014.

Uusi työ toi tullessaan myös masennuksen, vaivuin hyvin pohjalle mielialassani, jopa niin alas etten kyennyt kämpästäni poistumaan. Onneksi minulla on aina ollut välittäviä ihmisiä ympärillä, ihmisiä jotka kiskoivat mut ylös asunnosta tuollon keväällä. Erityisesti Jussille olen superkiitollinen, hänen ansiostaan olen nyt tässä ja näinkin hyvässä kunnossa. Hän ja äiti mut maaliskuulla avusti myös lääkäriin, jossa sitten minulle syömishäiriö ja vaikea masennus diagnosoitiin. Mutta eihän mun paraneminen siitä vielä alkanut, ainakaan syömishäiriön osalta. En nähnyt itse itseäni sairaana, pidin omaa käytöstäni ihan normaalina. Pidin itseäni lihavana. Olin oikeasti sairas. Lopulta kuitenkin lääkäreillä ramppaus ja läheisten puheet alkoivat pureutua munkin paksuun kalloon ja silmieni edestä se syömishäiriön vääristävä harso alkoi repeillä, ja 10.6. päätin aloittaa parantumisen.
Helppoa elämä ei tuonkaan päätöksen jälkeen ole todellakaan ollut, välillä tie on hyvinkin karikkoinen ja vaikea. Välillä (tai lähestulkoon koko ajan) painon nousu ahdistaa suuresti, mutta silti yritän parantua. Vaikka tällä hetkellä se tuntuu vaikealta, masennus kun meinaa palata ja ruoka ei meinaa maistua... Mutta nyt taistelen noita mörköjä vastaan oikein kunnolla!

Maaliskuu 2014.

Syksyn synkkyys.

Hellouh!

Pitkä, tarkoitukseton, tauko on nyt ohi. En vain yksinkertaisesti ole kerennyt, enkä jaksanut tänne kirjoitella.. Työt alkoi pari viikkoa sitten, hyvin ovat sujuneet ja lapset ovat maailman ihanimpia. Niiden pienten ihmisten vuoksi jaksan nousta joka aamu töihin, vaikka muuten motivaatio eri asioihin ja juttuihin on kadoksissa. Koulukin alkoi maanantaina, ja huh miten paljon hommaa se tuokaan. Stressitaso on hyvin suuri, mut eiköhän tästä kaikesta työstä selvitä.

Palaan mielialaani, sairastin siis viime keväänä syvän masennuksen, ja nyt syksyllä kun pimeys ja kaamos valtaa ulkoilman niin riski sairastua masennukseen uudestaan on suuri. Ja ruokahaluni on ollutkin viime viikon ajan ihan kadoksissa, väkisin on saanut ruoan tunkea alas kurkusta, niin omasta kuin muiden pakotuksesta, ja normaalia vähemmän olenkin syönyt. Mut en mä tarkotuksella ole syömättä, en  todellakaan tahdo sairastua syömishäiriöön uudelleen. Sitä tautia vastaan taistelen viimeiseen asti. Mutta niin, viime kevään masennus alkoi juuri tällä ruokahalun menetyksellä ja väsymyksellä ja alakuloisella fiiliksellä, kaikki samat oireet mulla on tällä hetkellä. Huoh,. Yritän kuitenkin pyristellä tätäkin peikkoa vastaan parhaani mukaan, toivottavasti siinä myöskin onnistun. Onneksi kahden viikon päästä olen lentokoneessa matkalla palmujen alle, siinä yksi hyvä motivaatio olla vaipumatta kokonaan synkkyyteen.

Ja se mun tarinan kolmas osa.. Se tulee joskus. Kunhan saan itseäni niskasta kiinni ja puristettua sen kasaan.

-Ida

Kuulumisia pääkaupunkista!

Viime viikkojen aika on kulunut kuin siivillä, johtuneen varmaan siitä että oon melkeinpä kokonaan asunut Helsingissä. Ja täälläpäin Suomea elämä on ollut jollain tavalla helpompaa kuin kotona. On vaan saanut nauttia elämästä ja kuvauksista, kokea kaikkea kivaa. Kuvausten tuotoksia pääsette ihailemaan sitten joskus ensi vuoden puollella, onneksi vasta. 

Ensi viikolla alkaa kuitenkin sitten arki, joka kaikkine kiemuroineen alkaa jo pikku hiljaa stressata. Odotan kuitenkin innolla uutta työtä päiväkodissa ja alkavaa opiskelua avoimessa AMK:ssa. Tosin saa nähä kuin kauan mun luku innottomuudella ja laiskuudella jaksetaan tehdä etäopiskelutehtäviä, heh. 

Syödäkin olen muistanut erittäin ahkerasti, välillä tuntuu että liiankin. Painoni kuitenkin on noussut hirmuisasti, ja no pakko myöntää että se ah-dis-taaa. Ja paljon. Eikä ahdistusta ainakaan helpota toisten ihmisten huomauttelu mun painon noususta.. Kaikkea kun ei tarvitsisi aina sanoa ääneen. Vaikka kaippa ne ihmiset asiasta hyvällä sanoo, niin pahalta se syömishäiriöisen korvissa kuulostaa. 

-Ida