Kuulumisia, kuulumisia.

Huh, kiirettä kesäteatterin parissa piisaa, siinäpä taitaa olla se päällimmäinen syy hiljaisuuteeni täällä. Harkkojen jälkeen pää vain lyö tyhjää, ja monena iltana on pitänyt vielä vaatteita ommella.. Niin myös tänää, se projekti alkaa kohta.

Vaikka kiirettä ja stressiä riittää, on silti mulla jäänyt aikaa asioiden miettimiseen (ehkä jopa liikaakin), ja syömiseen. Syöminen viime päivinä on ollut melko runsasta, tai no - normaalia. Vaikka yleensä ruoan alas työntäminen kurkusta yhä edelleen ahdistaa, ja kalorit meinaa tulvia mieleen, niin minä yritän ja pakotan itseni syömään. Ja pari kertaa menneiden päivien aikana olen jopa syönyt mielelläni, ilman suurempia ahdistuksia ja oma aloitteisesti. Melko suuri askel kohti terveempää on siis jälleen otettu, nyt kun vain jollain konstilla saisi ahdistukset lihomisesta sun muusta syömiseen liittyvästä unohdettua olisin hyvinhyvinhyvin iloinen. :)

Liikunta ei ainakaan ole vähentynyt, tosin kotijumpat ja x-hypyt olen onnistunut lopettamaan. Arjessani vain sattuu tällä hetkellä juuri teatterin takia olemaan runsaasti liikuntaa. Ja tietty muutenkin, harvoinpa minä paikallani pitkiä aikoja pysyn. Ja liikunnalla olen saanut purettua edes vähän syömisestä tullutta ahdistusta.. Ihan niinkuin ennenkin, silloin sairauden pahimpina aikoina. Huooh.

Eipä mulla muita sen kummempia kuulumisia ny taia olla, mukavaa viikon jatkoa jokaiselle!

-ida

Minun tarinani, osa 1.

Olin aina ihan normaali eloisa lapsi, joka kiltisti söi ja teki mitä käskettiin. Joskus ala-asteen loppupuolella ruoka alkoi maistumaan jopa liiankin hyvin ja lihoin aika roimasti. Koko teini-ikäni olin pullukka, mutta ei minua asiasta ikinä kiusattu. 

Kuvat vuosilta 2008 ja 2009. :D 

Elämäni ensimmäinen dietti taisi olla ennen wanhojen tansseja, tosin en minä kovin montaa kiloa silloin onnistunut painoani karistamaan. Siltikin olin tyytyväinen kaikkeen, oikeasti ikinä en painoani jaksanut murehtia, ja noh, ulkonäöstäni muutenkaan en stressata jaksanut. :D (Katsokaa vaikka noita kamalia röllipeikko hiuksia, huhhuh..)

 
Kaikki kuitenkin muuttui kun Jenna kuoli huhtikuussa 2012. Maailma romahti, se ihminen joka oli 11-vuotta ollut paras, ja ainut, ystävä oli yhtäkkiä poissa. Multa katos ruokahalu ihan täysin kokonaan, en saanut suustani mitään alas ellei sitä joku väkisin työntänyt. Näin multa karisi puolessa toista kuukaudessa reilu viisi kiloa; ihan vahingossa musta tuli normaalipainoinen. Muistan sen hyvin, miten melkein kaikki ihmiset kommentoivat painon putoamistani ja kuinka ne kommentit lämmittivät sydäntäni. Kai ne toivat lohtua siihen valtavaan suruun..

Norjasta 2012.

Sitten kesäkuun ekaks viikoks pääsin tädin perheen kanssa Norjaan, se reissu palautti sekä mun elämän ilon että ruokahalun. Mutta vaikka reissusta kotiuduttuani aloin jälleen lähes normaalisti syömään, ei mulle takasin nuo hävinneet kilot tullut.

Heinäkuu 2012.

Kesä vaihtui syksyyn ja syksy talveen, rehellisesti sanottuna en yhtään muista mitenkä söin ja paljonko painoin tuolloin. Elämä meni kirjoitus stresissä ja kaikessa muussa kiireessä, koko tuo 2012 vuoden loppupuoli on hyvin hämärissä muistikuvissa. Kuitenkin, joskus kun kevät aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa ja yo-juhlat lähestyä aloin jälleen murehtia painosta. Niinpä alkoi painonpudotus, pudotus joka meni liian pitkälle.. (jatkuu osassa 2.)

Juhannusetkoja ja muita kuulumisia : )

Räkätauti jatkuu yhä, oon kohta niistänyt varmaa aivonikin ulos :D Noh, ehkäpä tämä tästä, onneksi flunssa ei vauhtia hidasta eikä menojaan tämän vuoksi tartte perua.

Syömisistäni tällä viikolla: tiistaina pieni siskoni tuli yökylään luokseni, hänen kanssaan syötiin niin suklaamoussea kuin pullaa ja karkkia, ja munakkaan söin kanssa. Eli hirveästi kaikkea, liikaakin. Eilen käytiin kaverien kanssa grillaamassa, tuli syötyä suunnilleen sopivasti makkaraa ja vihanneksia. Tänään päivällä söin jo hernekeittoa, ja kohta lähden ihanaisen Heidin luokse yökyläilemään, jotain ruokaa ja mässyä on varmastikin tulossa siis vielä! Ja ehkä jopa pari annosta alkoholia, etukäteisjuhannuksen viettoa.. Heh. :)

Juhannus meneekin ihan kotikulmilla, spr:n päihdehommissa ja kaverien kanssa hengaillessa. 

Ja koska tämä on syömishäiriöstä paranemis blogi niin minua itseäni kuin lukijoitani varten, ajattelin rohkaistua selittämään sairauteni kulun tänne tarkasti. Mutta, jotta vältyttäisiin kilometri postaukselta, tulee tämä avautuminen tapahtumaan muutamassa osassa, joista ensimmäisen saan varmaankin viikonlopun aikana kirjoitettua.

Hauskaa juhannusta murmelit ja möttiäiset!

-Ida

Räkääääää!

Räkääräkääräkää ja alilämpöä, sitä kuuluu mun elämää tällä hetkellä. Tyhmä kesäflunssa!

Syömisongelmat jatkuu yhä myös.. Kyllähän mä viime viikon söin lähes normaalisti, ehkä kolme kertaa enemmän ku ennen viikossa. Mutta siksipä juuri eilen aamulla mun mielen valtasi ahdistus, peilistä näin joka ikisen turvonneen kohdan mun kropassa. Ja siitä seurasi ruokahalun menetys, vasta illal söin (pakolla) frendien kanssa tomaattikeittoa. Sama ahdistunut olo jatkuu yhä, mutta pakko tänään saada ittensä syömään jotain. Siitä mä itessäni oon ylpee, etten oo miettiny kun hyvinhyvin vähän kaloreita ny viimeisen viikon aikana, enkä oo kertaakaan jumpannu hulluna. Pieniä, mutta tärkeitä askeleita. 

-Ida

Avautumista syömishäiriöstä.

Elikkä siis palaten tähän viikkoon, maanantai alkoi paastolla (elämäni viimeisellä sellaisella), kunnes illan henkevät keskustelut avasivat mun silmät: mun on pakko parantua. Tiistaina söin jo lämpimän ruoan ja keskiviikkona paljon lisää kaikkea: niin ruokaa kuin herkkuja. Torstaina kävin isin kanssa subwayssa, ja illal vielä kaverien kans tehtiin sushia. Ja tämä perjantai alkoi yogurtilla ja parilla letulla, päättyi lasagneen ja läjään herkkuja. Ja pakko myöntää, tällä hetkellä ahdistus kaloriövereistä on hyvin suuri. Huoh.. Millä mä pääsen tästä sisäisestä peikosta eroon? Taas tää fiilis; en halua syödä enää ikinä mitää valtaa mun mielen, voi apua. Tekisi mieli vaan lähteä lenkille, hyppiä ja itkeä. Mut nyt en anna ittelle periksi, en. Koska oikeasti pakko parantua. Pakko. Niin oman terveyden, ihmissuhteiden, kuin muiden ihmisten takia. 

Tää sairaus on oikeasti ihan kamala, tuskainen ja voimia vievä. Ei oo helppoo olla syömishäiriöinen, mut viel vaikeampaa on myöntää asia ja yrittää parantua. Viel vaikeampaa on laittaa ruokaa, jota jollain tasolla vihaa, kurkusta alas. Ja kaikkein vaikeinta on tästä asiasta puhuminen, tää on sairaus jota hävetään. Ja ymmärrän kyllä miks, en mä mielelläni todellakaan myönnä olevani sairas. Kukapa sitä tahtois omat heikkoutensa näyttää?

Nyky-yhteiskunnan ja sosiaalisen median luomat paineet ei ainakaan helpota tätä sairautta, ihmisen kun pitäs olla täydellinen kelvatakseen tähän maailmaan. Ja myönnän itsekin pelkääväni yli kaiken lihoamista, en halua olla ruma ja pulla. En. 

Mutta silti lopulta kun miettii, mikä on tämän sairauden hinta niin halu parantua taas kasvaa valtavaksi. En mä ainakaan tahdo pilata ihmissuhteitani tai menettää ystäviäni vain siksi että olen kamala ystävä kun en syö. Oikeasti silloin kun elämä pyörii vain kalorien ympärillä ei pysty olemaan hyvä ja sosiaalinen ihminen muille. Ei ne vähäiset voimat riitä muuhun kuin niihin kalorien laskemiseen. 

Siksipä nyt reilun vuoden "kaveerattuani" syömishäiriö peikon kanssa, mä haluan eroon siitä. Vuosi on pitkä aika sairastaa, pitkä aika kiduttaa itteesä. Mut nyt mä oikeasti haluan olla terve, tie siihen ei todellakaan ole helppo eikä yksinkertainen, mutta pienillä askelilla etenen kohti terveyttä.. 

Lopuksi, ihmiset olkaa oikeasti huolissanne toisistanne, tän sairauden kanssa ei kannata leikkiä. Mä olen erittäin kiitollinen mun ystäville, erityisesti Jussille, Heidille ja Allalle, sekä äitille, jotka on saanu mun silmät auki. <3

Näihin tunnelmiin hyvää viikonloppua ihmiset, pitäkää toisistanne huolta ja olkaa avuksi toisillenne, koskaan ei elämässä ole liikaa välittäviä ja rakastavia ihmisiä.

-ida

Musta tulee vielä terve!

Tein sen minkä pitikin: piilotin vanhat tekstit, ja nyt yritän pitää tämän syömishäiriöstä parantumiseen blogina. Tää projekti on alkanu ihan hyvin, joka päivä olen syönyt (liikaakin), kaloreita oon yrittäny olla miettimättä ( vaihtelevalla menestyksellä ) ja kotiakin kävin ostamassa ruokaa, myös x-hypyt oon lopettanu. Palaan viikonlopun aikana kertomaan tarkemmin mitä oon kurkustani alas työntänyt, nyt ei ehdi. :D

-lilliputti

Suuria käännöksiä edessä!

Syvällisten keskustelujen jälkeen ystävän kanssa, mä oon tehny oikeesti ison päätöksen: mä haluan parantua. Eilis illan vakava keskustelu herätti mut, oikeesti pilaan tällä nykysellä tavalla elää elämääni niin välit ystäviin kuin perheeseen. Ei kukaa jaksa mun kiukutteluja kuunnella, mut sillon kun kaikki energia menee kalorien laskemiseen ja painosta stressaamiseen niin ei vaan jaksa enää muuta kuin kiukutella kanssa ihmisille. Toiset ihmiset on kuitenkin montakymmentä kertaa tärkeämpiä kuin luurangon laiha kroppa. 

Etenen projektissa kohti tervettä elämää pienin askelin: aluksi lopetan paastopäivien pitämisen, kalorien laskemisen (tai sitä ainkin yritän) ja kaiken punnitsemisen ennen syöntiä. Luovun myös rakkaasta vaa'astani. Myöskin x-hypyt ja muut jumpat sekä hhulluna liikkumiset saavat painua historiaan.

Niiinpä toivonkin tsemppausta nyt ihan joka ihmiseltä, tää on oikeesti vaikeaa, ja pitkä tie on edessä ennen kuin mä oon terve. Mut kyllä mä siihen pystyn, oon vahva ihminen. 

Nyt pidän ainakin viel muutaman päivän blogin tälläisenä mitä se nyt on, voi olla et sen jälkeen hävitän kaikki vanhat tekstit ja alan pitää tätä iha alusta, ihan uutena anoreksiasta parantumis blogina. 

Nyt mä alan syömään, kiitos ja nam.

-lilliputti