Avautumista syömishäiriöstä.

Elikkä siis palaten tähän viikkoon, maanantai alkoi paastolla (elämäni viimeisellä sellaisella), kunnes illan henkevät keskustelut avasivat mun silmät: mun on pakko parantua. Tiistaina söin jo lämpimän ruoan ja keskiviikkona paljon lisää kaikkea: niin ruokaa kuin herkkuja. Torstaina kävin isin kanssa subwayssa, ja illal vielä kaverien kans tehtiin sushia. Ja tämä perjantai alkoi yogurtilla ja parilla letulla, päättyi lasagneen ja läjään herkkuja. Ja pakko myöntää, tällä hetkellä ahdistus kaloriövereistä on hyvin suuri. Huoh.. Millä mä pääsen tästä sisäisestä peikosta eroon? Taas tää fiilis; en halua syödä enää ikinä mitää valtaa mun mielen, voi apua. Tekisi mieli vaan lähteä lenkille, hyppiä ja itkeä. Mut nyt en anna ittelle periksi, en. Koska oikeasti pakko parantua. Pakko. Niin oman terveyden, ihmissuhteiden, kuin muiden ihmisten takia. 

Tää sairaus on oikeasti ihan kamala, tuskainen ja voimia vievä. Ei oo helppoo olla syömishäiriöinen, mut viel vaikeampaa on myöntää asia ja yrittää parantua. Viel vaikeampaa on laittaa ruokaa, jota jollain tasolla vihaa, kurkusta alas. Ja kaikkein vaikeinta on tästä asiasta puhuminen, tää on sairaus jota hävetään. Ja ymmärrän kyllä miks, en mä mielelläni todellakaan myönnä olevani sairas. Kukapa sitä tahtois omat heikkoutensa näyttää?

Nyky-yhteiskunnan ja sosiaalisen median luomat paineet ei ainakaan helpota tätä sairautta, ihmisen kun pitäs olla täydellinen kelvatakseen tähän maailmaan. Ja myönnän itsekin pelkääväni yli kaiken lihoamista, en halua olla ruma ja pulla. En. 

Mutta silti lopulta kun miettii, mikä on tämän sairauden hinta niin halu parantua taas kasvaa valtavaksi. En mä ainakaan tahdo pilata ihmissuhteitani tai menettää ystäviäni vain siksi että olen kamala ystävä kun en syö. Oikeasti silloin kun elämä pyörii vain kalorien ympärillä ei pysty olemaan hyvä ja sosiaalinen ihminen muille. Ei ne vähäiset voimat riitä muuhun kuin niihin kalorien laskemiseen. 

Siksipä nyt reilun vuoden "kaveerattuani" syömishäiriö peikon kanssa, mä haluan eroon siitä. Vuosi on pitkä aika sairastaa, pitkä aika kiduttaa itteesä. Mut nyt mä oikeasti haluan olla terve, tie siihen ei todellakaan ole helppo eikä yksinkertainen, mutta pienillä askelilla etenen kohti terveyttä.. 

Lopuksi, ihmiset olkaa oikeasti huolissanne toisistanne, tän sairauden kanssa ei kannata leikkiä. Mä olen erittäin kiitollinen mun ystäville, erityisesti Jussille, Heidille ja Allalle, sekä äitille, jotka on saanu mun silmät auki. <3

Näihin tunnelmiin hyvää viikonloppua ihmiset, pitäkää toisistanne huolta ja olkaa avuksi toisillenne, koskaan ei elämässä ole liikaa välittäviä ja rakastavia ihmisiä.

-ida