Pläääh, ruoka se edelleenkin vain tympäisee ja oksettaa. Tuntuu jotenkin turhalle kirjottaa näitä kuulumisia, kun joka kerta nää on samanlaisia. Mut no, sentää jotain positiivista on tapahtunut mun asenteessa, päätin oikeesti tosissani alkaa tsempata itteeni ylös tästä masennuksen montusta, nousta ylös tästä lattialta ja keksiä jotain tekemistä, ja olla valittamatta niin paljoa kaikesta mun ystäville. Koska eihän kukaan jaksa olla tälläsen 24/7 valittavan ihmisen ystävä. Kun kaikki muu elämässä luistais paremmin, ni ehket se ruokahalukin palais? Toivon ainakin niin.. Tänä aamuna koin oikeesti kunnolla saman tunteen kuin viime keväänä melkei joka aamu; heräsin kamalaan pyörrytysoksetushuimaustärinä-oloon. Ja kaikki vain siksi et en ollu syöny 22 tuntiin mitään. Ja ei, ei kyllä ollu yhtää ikävä sitä oloa, onneks se meni ohi kun pakotin itteni syömää purkin mangorahkaa. Pitää nyt tänää viel illemmalla yrittää saaha ittesä syömään jotai, muuten herään huomenki aamul yhtä paskaan oloon. Hyi.
Viime postauksestakin oon saanu kuulla palautetta, moni on järkyttynyt siit et kuin sairas olin ja et miten ne ei oo huomannu vuos sitten mitään. Niinpä, syömishäiriöiset on taitavia piilottamaan ongelmansa, siksi niiden havaitseminen alkuvaiheessa on valitettavan hankalaa, monesti nää häiriöt havaitaan vasta sitten kun ihminen on kuihtunut olemattomaksi. Ja silloin siitä paraneminen tietenkin on paljon vaikeampaa.
Onneks rakas karvainenkorvani on viihdyttäny mua tän viikon, on se vaan aika terapeuttinen otus. :3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti